2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kaikkialla Suomessa soi rock. HIM, Nightwish ja Children of Bodom löivät läpi maailmalla, ja Lordi voitti Euroviisut.
Vähitellen särökitara vaimeni radiosta ja väki alan baareista alkoi vähentyä.
Helsingin keskustassa elävän musiikin rokkiklubeja on jäljellä enää kourallinen.
Keikoilla sentään vielä käydään, kiittelee Annankadulla sijaitsevan Bar Loosen ravintolapäällikkö Joni Bitter. 24 vuotta alalla työskennellyt konkari sanoo yleisömäärien palautuneen koronapandemiaa edeltävälle tasolle.
Yksi asia koronan jälkeen on kuitenkin muuttunut: baaritiskillä ei enää vierailla entiseen tahtiin. Ero vanhaan on merkittävä.
”Arkisin järjestettävillä keikoilla tiskin käyttö on jopa 30–40 prosenttia hiljaisempaa kuin vuosien 2010–2020 välillä. Viikonloppuisin myynti on pudonnut noin 20 prosentilla”, Bitter toteaa.
Tähän juttuun on haastateltu neljän suomalaisen pienen tai keskisuuren keikkapaikan edustajaa, joista kaikki kertovat myyntien pudonneen entisestä.
”Pienillä klubeilla keikkalippujen myynnistä ei tuotantokulujen jälkeen jää talon kassaan välttämättä juuri mitään, ja sitä yleensä paikataan alkoholimyynnillä. Monelle suurimman tulon on tuonut perushanakaljan juonti, ja se on vähentynyt huomattavasti”, oululaista 45 Specialia klubimanagerin, promoottorin ja toisen omistajan roolissa pyörittävä Roope Sulkala tiivistää.
Oulun perinteikäs rockpyhättö 45 Special oli vielä kymmenisen vuotta sitten auki iltakuudesta aamuneljään vuoden jokaisena päivänä jouluaattoa lukuun ottamatta.
Suurin suosio alkoi hiipua, ja hieman ennen koronaa aukioloja supistettiin keskiviikosta sunnuntaihin.
Tänä syksynä Nelivitosen ovet ovat olleet auki enää keskimäärin kolmena iltana viikossa: perjantaisin, lauantaisin ja mahdollisina muina tapahtumapäivinä.
Stadionille, ei klubille
Tampereella kulttuurikeskus Maanalaisen täytyi henkensä pitimiksi laajentua. Klubi muutti ydinkeskustaan tiloihin, joihin mahtuu 200 hengen keikkayleisö.
”Jouduimme luopumaan toimivasta pubista, jonka kellarissa oli pieni venue. Tilan koko oli pakko tuplata, jotta pääsisimme samoihin myynteihin kuin vielä noin kaksi vuotta sitten”, Maanalaista pyörittävän Kulttuuriosuuskunta Trelmun puheenjohtaja Nipa Nyman huokaa.
”Koronavuosien jälkeen kulutus ehti olla ihan hyvää muutaman kuukauden ajan, kunnes Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tuli inflaatio ja hintojen nousu, ja asiakkaiden keskiosto on pienentynyt rajulla kädellä sieltä tähän päivään asti.”
Ihmiset ovat baaritiskillä nykyään valikoivampia, eikä tavallinen hanaolut enää mene kaupaksi entiseen tapaan.
Asiakkaiden makunystyröiden kultivoituminen on hyvä asia, mutta rokkibaarille se voi olla armoton paikka.
Maanalaisen Nyman havainnollistaa asiaa: jos asiakas tilaa kaksi pienpanimo-olutta, vanhemman sukupolven kuluttaja olisi samalla rahalla ennen hintojen nousua ostanut neljä tai viisi peruskeppanaa.
Keikkapaikoilla ennen niin vuolaasti virrannut peruskalja on katteeltaan verraton tuote, ja liikevoiton tekeminen sen avulla paljon helpompaa.
Pienet livemusiikkia tarjoavat kuppilat ovat harventuneet Tampereella, Nyman harmittelee. Stadionkeikat myydään täyteen, kun taas klubikeikoille ei samaan tapaan lähdetä.
”Se on trendi, joka näkyy alalla. Kaiken pitää olla isoa, mahtavaa ja näyttävää. Alle 50 hengen konsertteja järjestetään aika vähän, ja niissä käy väkeä vähemmän kuin ennen.”
Heviporukalle vielä maistuu
Loosen kellariklubilla Helsingissä esiintyy lokakuisena keskiviikkoiltana kolmen bändin kattaus.
Ensimmäisenä lauteille hyppäävä Dead Fun ansaitsisi energisellä katurockillaan villimmänkin vastaanoton. Parinkymmenen hengen yleisö taputtaa kohteliaasti kappaleiden välissä.
Tiskillä vierailee keikan aikana vain muutama asiakas.
Loosen kannalta on onni, että yläkerran baari on samaan aikaan täynnä haalaripukuisia opiskelijoita.
Kaupunkikeskustojen juomaravintoloille opiskelijat baarikierroksineen ovat arki-iltojen pelastus, vaikka nykynuorten alkoholinkäyttö onkin edellisiä sukupolvia sivistyneempää.
”Yleisesti ottaen nuoret juovat paljon vähemmän kuin aikaisemmin”, Loosen ravintolapäällikkö Joni Bitter tiivistää.
”Kun suomalainen rock 2000-luvun vaihteessa alkoi levitä Keski-Eurooppaan, The Rasmuksen muusikot ihastelivat haastattelussa sikäläistä keikkakulttuuria: toisin kuin Suomessa, ihmiset menivät katsomaan keikkoja eivätkä ryyppäämään. Suomessakin kehitys on nyt mennyt siihen suuntaan, valitettavasti.”
Hevikeikoilla olut sentään vielä virtaa, Bitter kertoo. Myös punk, garage ja muut rouheammat rockin alalajit tietävät vilskettä baaritiskillä.
”Urbaanimmassa rytmimusiikissa alkoholin käyttö keikoilla on vähäistä. Sali voi olla loppuunmyyty, 180 lippua, mutta myynti voi silti olla sama kuin puolta pienemmän yleisön hevikeikalla.”
Loosen tulovirta muodostuu ravintolapäällikön mukaan seuraavasti: kymmenen prosenttia tulee pienestä Iggy’s-baarista, joka on auki perjantaisin, lauantaisin sekä tarpeen mukaan muina päivinä. Loput 90 prosenttia tuotoista tulee yläkerran baarista ja kellarin keikkaluolasta, noin puolet keikkojen aikana ja puolet muulloin.
Monet artistit esiintyvät lippuriskillä, ja tulot pääsylipuista ohjautuvat ensin tekniikkaan ja loput artistille.
Arkikeikoilla lipputulojen ja tuotantokustannusten suhde on pääsääntöisesti ravintolalle tappiollinen, ja alati kuihtuva juomamyynti on ainoa tapa tehdä illoista taloudellisesti kannattavia.
”Kun emme tee lipuilla mitään tuloa, meillä kaikki tuotto muodostuu tiskimyynnistä”, Bitter sanoo.
Aikuiselämää
Baaritiskien vähentynyt käyttö on johtanut Loosessa työvuorojen lyhentämisiin.
Tiski saatetaan arkisin laittaa alhaalta kiinni jo ennen keikan loppumista, jolloin janoiset – jos heitä on – voivat hakea juomansa yläkerrasta.
Viikonloppuisin alakerrassa käynnistyy usein keikkojen päätyttyä disko, jossa baaritiskillä vielä riittää kuhinaa.
”Viikonloppujen hyvällä menekillä pystytään kompensoimaan arkikeikkojen haastavuutta”, Bitter muotoilee.
Bitter analysoi muuttunutta tilannetta suorin ja rehellisin sanankääntein.
Baareissa ja keikkaklubeilla nuorempana arkisinkin ahkerasti vieraillut 2000-luvun alun rokkiväki on astunut vastuulliseen aikuiselämään, josta ei yhtä helposti enää irrota repäisevälle afterworkille tai spontaanille keikalle.
”Rock’n’roll tai mikään muukaan skene ei ole kuollut, kaikki elävät marginaalissa. Mutta tekijöitä on paljon vähemmän, ja samat soittajat ovat mukana monissa bändeissä. Aikaisemmin pienillä bändeillä oli Loosessa korkeintaan kaksi keikkaa vuodessa, nyt luku on kasvanut kolmeen. Kun samat bändit esiintyvät monesti, se vaikuttaa kävijämäärään”, Bitter lisää syitä keikkakulttuurin muutokseen.
Keikkapaikkojen keskinäiset välit Helsingissä ovat Bitterin mukaan hyvät ja rakentavat, ja ahtaina aikoina yhteistyö on voimaa.
Entä alkoholittomat juomat?
Elävän musiikin toimijoiden etua Suomessa ajava Livefin-yhdistys järjestää keikkapaikoille ja muille jäsenilleen yhteisiä keskusteluja, työpajoja, koulutuksia ja muuta toimintaa.
Pudonneet juomamyynnit koettelevat rokkiklubien lisäksi festivaaleja, sanoo Livefinin toiminnanjohtaja Jenna Lahtinen.
”Tämä on osa isompaa yhteiskunnallista kehitystä, ja alkoholikulutuksen lasku on kansanterveydelle hyvä asia. Keikkapaikoille se kuitenkin asettaa isoja uusia haasteita, ja ansaintalogiikkaa pitää tutkia uusin silmin”, Lahtinen pohtii.
”Mitä voimme tehdä sen eteen, että keikka ei olisi kuluttajalle niin kallis ja että se olisi silti kannattavaa? Bisneksen reunaehdot ovat muuttuneet: kulut ovat kasvussa ja lipunhinnat nousussa. Hallitus on lisäksi päättänyt kiristää pääsylippujen verotusta, mikä varmasti näkyy kuluttajien käyttäytymisessä. Onko pääsylippujen hintojen nostamisen tie jo kuljettu loppuun, ollaanko siinä kipupisteellä?” Lahtinen jatkaa.
”On mietittävä, millaisista muista lähteistä keikkapaikka voisi rahaa tulouttaa. Festarikentällä tuloa pumpataan erilaisista markkinointiyhteistyökumppanuuksista, ehkä sellaisia voi soveltaa keikkapaikoillakin. En pidä merkittävänä oivalluksena sitä, että alkoholittomien juomien myynnillä voisi paikata menetettyä tuloa.”
Samoilla linjoilla ovat muut haastateltavat.
Alkoholittomien valikoimaan kyllä panostetaan, mutta rokkibaareissa ongelma piilee määrässä: harvempi tulee keikkaillan aikana ostaneeksi ainakaan kovin montaa alkoholitonta juomaa.
Loosen Joni Bitter muistuttaa vanhasta viisaudesta, jonka mukaan keskiolut enemmänkin ruokkii kuin poistaa janoa.
”Alkoholittomia sen sijaan ei pysty määräänsä enempää juomaan. Alkoholittomiin panostaminen ei riitä kattamaan pienentyneen alkoholimyynnin aiheuttamaa menetystä yleismyynnissä”, Bitter toteaa.
Artikkelin taustaksi on haastateltu myös Lahden Tirran ja Torven omistajiin ja pyörittäjiin kuuluvaa Jaakko Teittistä.
