Satu Koivisto on ruokakirjoittaja, toimittaja ja vastavalmistunut kokki. Hän kirjoittaa havainnoista ravintola-alalta.
Leikkasin palan grillattua siikaa, kastoin sen hollandaisekastikkeeseen ja työnsin haarukan suuhuni. Kyyneleet nousivat silmiini. Ei tällä kertaa siksi, että ruoka olisi saanut minut itkemään onnesta vaan siksi, että kastike oli aivan todella etikkaista.
”Olen tosi pahoillani, että kastiketta jäi näin paljon, mutta siinä oli aika rohkea määrä etikkaa”, pahoittelin lautasia korjaamaan tulleelle tarjoilijalle.
”Joo niin siinä onkin, ihan tarkoituksella. Tämä kastike jakaa mielipiteitä. Itse voisin syödä sitä lusikalla kattilasta”, tarjoilija nauroi.
En oikein osannut sanoa tähän enää mitään. Ehkä tästä olisi voinut varoittaa ruokaa tilatessa?
Kokkiopinnoissa törmäsin monta kertaa tilanteeseen, että oma makuaistini on kovin erilainen kuin muilla.
”Muuten tosi hyvä, mutta suola puuttuu”, opettajani arvioi hörpätessään tuntikausia keittämääni sienilientä silmät suljettuina. Miten niin puuttuu, johan sitä lisäsin?
”Ei tässä palvelulaitoksessa olla”, lausahti työkaverini, kun kauhistelin tomaattikastikekattilaan heitettyjä suolakourallisia. ”Kyllä ruoan pitää maistua.”
”Mitä vielä tekisit”, arvuutteli työharjoitteluni ohjaaja, kun maistoin kurpitsasosekeittoa ennen serviisin alkua. Minusta keitto oli jo oikein hyvää, mutta etikkaa ja suolaa sitten varmaan olisi aiheellista lisätä. Kyllä vain, oikein meni.
Kaiken huippu oli, kun luin suuresti arvostamastani Bon Appetit -lehdestä ravintola-alan ammattilaisen vinkin, jossa kehotettiin lisäämään aamukahviin suolaa leikkaamaan kahvin luontaista karvautta. Kahviin suolaa! Jo on aikoihin eletty.
Suola ja etikka ovat tietenkin upeita mausteita. Suola korostaa suloisesti raaka-aineiden omaa makua ja saa ne maistumaan enemmän itseltään. Jos taas ruoka maistuu jotenkin lattean valjulta, syyllinen on usein säästeliäästi lisätty happo.
Mutta entäpä jos asiakkaissa on muitakin itseni kaltaisia, joilla ruoka jää lautaselle liian rohkean suolaamisen ja etikoinnin vuoksi? Kotona ja myös kuluttajille suunnittelemissani resepteissä yritän aina pitää maun lisäksi huolta terveellisyydestä, ja tähän suolaamisen tasoon olen tottunut. Tuskin olen ainoa.
Erään kerran tein itse alusta asti pastaa kotona perheelleni, kun onnistuin suolaamaan keitinveden aivan yli. En edes tiennyt sen olevan mahdollista! Pastahan kuuluu keittää voimakkaasti suolatussa vedessä.
Perhe maisteli urheasti, mutta lopulta mies avasi suunsa.
”Nyt on kyllä liikaa suolaa.”
”Ravintolasuola”, puolustauduin.
Opettajani olisi ollut ylpeä. Pasta-annokset jäivät syömättä.
LUE MYÖS: Satu Koiviston kolumni: “Nyt kyllä haet”, puuskahti puolisoni – aloitin aikuisiällä kokkiopinnot
