Nuorempana jono oli laadun tae, etenkin jos kyse oli klubista tai yökerhosta. Isompi asiakasmäärä tarkoitti yksiselitteisesti parempia bileitä, ja niiden vuoksi kannatti jonottaa ulkona, baaritiskillä, vessassa ja vielä lähtiessä narikassa.
Jono yökerhon edustalla sai aikaan fomon – tuli olo, että jos en liity letkaan, menee elämys ohi.
Myöhemmin opin, että huikeimmatkin illat ovat lopulta keskenään hyvin samankaltaisia, toisto kun tuppaa viemään terää elämyksistä.
Kokemus opetti myös, kuinka jotkin klubit harrastavat petollisia ”imagojonoja”. Niiden tarkoitus on viestiä kadulla kulkijoille, että ”täällä on vuosisadan bileet”, mutta puolen tunnin jonottelun palkintona onkin vain kourallinen samaan ansaan langenneita hölmöläisiä.
Jonossa seisominen alkoi tuntua vastenmieliseltä.
Suosituimmissa paikoissa jonot ovat selviö, johon vain pitää alistua, jos juhlimaan mielii. Ystäväni on elämäntapaklubbaaja, jonka viikonloput kestävät perjantai-illasta maanantaiaamuun. Myös ystäväni vihaa jonottamista, joten hän pyrkii hankkimaan etuja, joilla jonottamisesta pääsee eroon.
Toisinaan sinnikkyys palkitaan ruhtinaallisesti esimerkiksi naamavipillä, jolla jatkossa pääsee jonon ohi. Ystävälläni naamavippejä riittää, mutta niitä ei todellakaan heru muutamalla käynnillä, vaan etuoikeutettujen joukkoon pääseminen on vaatinut valtavaa omistautumista – ja jonottamista.
Moni kuulemma pitää ystäväni filosofiaa elitistisenä ja nokkavana. Ihmiset kuvittelevat, että ystäväni pitäisi itseään muita parempana, vaikka todellisuudessa hän on nähnyt valtavasti vaivaa saavuttaakseen tämän aseman.
Luultavasti ystäväni on elämänsä aikana seissyt jonoissa noin viiden tavallisen asiakkaan edestä.
Suomalaiset ovat toki jonottajakansaa. Tästä kielii esimerkiksi journalismin alalaji ”jonojournalismi”, johon tämäkin kolumni kuuluu.
Jonojournalismin tarkoitus on ihmetellä, mikä saa ihmisiä karsastavat suomalaiset letkautumaan halvan bensan, ilmaisten ämpäreiden tai euron kahvipakettien perässä.
Syynä on tietenkin raha.
Onnellisimmat jonohetkeni olen itsekin viettänyt parikymppisenä 2000-luvun alussa, kun eräs nuorisolaisten suosima kuppila myi ensimmäisen tunnin ajan hanajuomia 50 sentillä.
Koko konsepti perustui jonottamiseen ja rahan säästämiseen.
Ensin jonotettiin sisään, ja jonossa oli syytä olla hyvissä ajoin, jotta halpistunnista jäisi mahdollisimman monta minuuttia hyödynnettäväksi.
Sen jälkeen jonotettiin baaritiskille, toistuvasti, sillä tarjoustunnin aikana juomia myytiin vain kaksi per asiakas, joten yksi vahti vuorollaan pöytää, kun muut jonottivat halpoja tuoppeja juotavaksi.
Kolmen kaverin porukka ehti tunnin aikana mainiosti täyttää pöydän pilkkahintaisilla tuopeilla, joita sitten lipiteltiin loppuillan ajan.
Tätä nykyä 50 sentin bisse ei olisi riittävä kannustin jonotteluun.
Itse asiassa maksaisin mieluusti oluesta vaikka kahdeksan euroa tuopilta, jos tietäisin, ettei koko iltana tarvitse jonottaa minuuttiakaan.
Voi tosin olla, että heikentyvä taloustilanne saa mieleni muuttumaan, ja jonottaminen alkaa taas kiinnostaa rahansäästömielessä.
Mutta karsastanko sittenkään niinkään jonoja?
Suomessa ihmiset jonottavat usein kännissäkin suht kiltisti, enkä ole vielä ihan niin vanha, että jonossa seisominen tuntuisi jäljellä olevan elämän haaskaamiselta.
Luultavasti jonotusinhoni syynä on yksinkertaisesti se, että jono on vuorenvarma merkki ihmisistä, ruuhkasta, tungoksesta ja tuuppimisesta.
Itse haluaisin vain juoda juomani rauhassa, ja ehkä hieman tanssahdellakin, kunhan tanssilattialla on tilaa huojua tuuppimatta muita asiakkaita.
Tunnelman ei tarvitse aina olla tiivis ollakseen katossa.
Tajusin, että en ole asenteeni kanssa yksin, kun silmääni osui somessa kysely, jossa tiedusteltiin, mitä siedät vanhemmiten entistä huonommin.
Yleisin vastaus oli: muita ihmisiä.
Lue myös: Leminen: Näin käy, kun sukupolvet kohtaavat yöelämässä
Lue myös: Leminen: Tästä tietää olevansa baarin kantis
