Satu Koivisto on ruokakirjoittaja, toimittaja ja vastavalmistunut kokki. Hän kirjoittaa havainnoista ravintola-alalta.
Keittiöopettajani joutui hankkimaan sijaisen osallistuakseen seminaariin, jossa pohdittiin, kuinka ravintola-alan houkuttelevuutta voitaisiin kasvattaa opiskelijoiden silmissä. Ongelma on todellinen. Ala ei tosiaan enää kiinnosta samalla tavalla kuin vielä joitain vuosia sitten. Jo hakijamäärät laskevat, ja osa jää pois kesken opintojen. Koska suomalaisten kiinnostus ulkona syömiseen ja ravintolatasoiseen ruokaan puolestaan kasvaa, tilanne on hankala. Mistä ihmeestä ala saa jatkossa työntekijänsä?
Aloitin kokkiopinnot myöhäisheränneenä, 43-vuotiaana. Olen tehnyt pitkän uran media-alalla, mutta haave kokkiopinnoista oli kolkutellut takaraivossa pitkään. En ollut varsinaisesti hakemassa uutta uraa vaan täydentämässä tietämystäni. Aika pian kuitenkin kävi ilmi, että keittiötöitä olisi, jos niitä haluaisi tehdä. Osa opiskelukavereistani vaihtoi heti ensimmäisenä syksynä hoitamaan opintonsa kokonaan oppisopimuksella eli ravintolassa työskennellen. Meillä muillakin opintoihin toki kuului runsaasti harjoittelua kentällä, aiemmasta kokemuksesta ja taustasta riippuen.
Ensimmäisessä harjoittelupaikassa puhe ajautui ravintola-alan vanhoihin, ei niin hyviin aikoihin.
”Juu, yhdellä kokilla oli tapana lyödä lastalla reiteen, jos työ ei sujunut”, hovimestari muisteli.
????
”Joo, kaveri oli aina ihan mustelmilla.”
?????
”Mutta tästä ala on kyllä siistiytynyt”, hän jatkoi. ”Ei tällaista enää tapahdu.”
Yli 20 vuotta mediassa työskennelleenä kohottelin kulmiani. Toimituksissakin työskennellään monenlaisten paineiden alla, mutta että joku olisi lyönyt minua kymmenen vuotta sitten, jos teen virheen? Täysin käsittämätön ajatus.
Tuli kentällä harjoitteluiden aika. Mietin, mitä taitoja haluaisin oppia, otin yhteyttä ravintoloihin ja sain paikat. Mielikuvani paikoista oli jo ennakkoon kiva, mutta paikan päällä kokemus vahvistui. Minulle sanottiin aamulla huomenta, selitettiin ystävällisesti, mitä seuraavaksi pitää tehdä, kiitettiin ja hymyiltiin. Sain syödä lounaani istuen ja pääsin hakemaan lasta päiväkodista ajallaan.
Pian kuitenkin selvisi, että kaikissa paikoissa ei ole näin.
”Vauhtia helvetin kameleontti”, huusi keittiöpäällikkö opiskelukaverilleni.
Toisen opiskelukaverini työnohjaaja keskittyi tiuskimaan, huutamaan ja kiroilemaan. Ohjeita ei annettu, mutta sen sijaan odotettiin samaa jälkeä kuin oikeilta työntekijöitä.
Kolmannen työvuorolistaan ilmestyi kahdeksan päivän putki, ja töitä oli aina pyhäpäivisin. Sattumaako?
Neljäs oli vastaanottamassa aamulla yksin kuormaa, kun puhelin soi ja tukkumies kyseli lounaskaloista. Kaverini pahoitteli, ettei tiennyt, kun oli vain harjoittelija.
”Älä sano, että oot vain harkkari. Mä olen ite ollut tossa, ja ilman sua se paikka ei pyörisi.”
Minkälaisen kuvan tämä antaa alasta nuorelle opiskelijalle?
LUE MYÖS: Kolumni: “Nyt kyllä haet”, puuskahti puolisoni – aloitin aikuisiällä kokkiopinnot
