Muutin keväällä Alankomaihin, joten olen totutellut uuteen maahan, sen kieleen ja tietenkin myös ravintolakulttuuriin.
Heti muuton jälkeen huomasin, että täällä tervehditään tuntemattomia.
Etenkin alkuillasta, kun baarissa ei ole paljon asiakkaita, on kohteliasta huomioida heidät tervehdyksellä tai edes nyökkäyksellä.
Tapa on tosi hyvä, sillä pikainen ja ystävällinen kontakti riisuu ihmisiltä vierauden viitat ja imee koko asiakassakin eräänlaiseen ”hyvän fiiliksen piiriin”.
Päivittelin moikkauskulttuuria naapurilleni (myös heitä tervehditään aina). Kerroin, että Suomessa kohteliain teko vierasta ihmistä kohtaan on jättää hänet täysin huomiotta. Naapuri piti ajatusta hulluna ja moikkaamattomuutta epäkohteliaana. Siispä moikkailen nykyään aina.
Alankomaalaiset moikkailevat hövelisti mutta rahoistaan he pitävät tiukasti kiinni.
Välillä pihistely kohdistuu hassuihin yksityiskohtiin, kuten juomaveteen. Hanavesi on täällä täysin juomakelpoista ja ihan hyvän makuista, mutta siltikään vesikannua ei koskaan tuoda ravintolassa pöytään ilman erillistä pyyntöä.
Ja vaikka vettä pyynnöstä saisikin, se ei yleensä ole hanavettä vaan kallista pullovettä kuplilla tai ilman. Anteliaimpia vedentarjoajia ovat cocktailbaarit, joissa vesipullo tulee poikkeuksetta pöytään.
Ehkä syy on hinnoissa, sillä pieni olut maksaa kolmesta neljään euroa, mutta laatucocktailista joutuu pulittamaan jotakuinkin saman 12–15 euroa kuin Suomessakin, joten vesi on iloinen bonus maksukykyiselle asiakkaalle. Pihtari juokoon janoonsa olutta.
Paikalliset tuntuvat jopa vieroksuvan ravintoloiden sisätiloja. Juuri kukaan ei istu sisällä, jos terassilla on tilaa eikä sada aivan kaatamalla. Kevytuntuvatakilla pärjää mainiosti kevään ja syksyn kymmenessä plus-asteessa!
Narikasta kukaan tuskin maksaa yhtään mitään, sillä jopa amsterdamilaisessa teatterissa väki kantoi takit mukanaan istumapaikoilleen.
Liekö syynä nuukailu vai kulttuuri, mutta keskiverto annoskoko on täällä järjestään Suomea pienempi.
Tavallinen pieni olut, biertje, on vaivaiset kaksi ja puoli desilitraa.
Suomalaisittain isoihin tuoppeihin tottuneena yskähtelin pikkubisseille ensimmäisen kuukauden, mutta sittemmin aloin fanittaa niitä.
On mukavaa, kun olut pysyy viileänä ja kuplivana viimeiseen huikkaan asti. Eikä tiskilläkään tarvitse ravata, sillä miltei kaikkialla on pöytiintarjoilu. Isompiakin tuoppeja toki saa pyynnöstä, mutta niitä tilataan lähinnä erikoisolutbaareissa.
Mukavin piirre alankomaisessa kulttuurissa on pyrkimys leppoisaan ja kivaan yhdessäoloon, jota kutsutaan ilmaisulla gezellig. Se tarkoittaa samanhenkistä miellyttävää kodikkuutta kuin tanskalaisten hygge.
Käytännössä ihmiset ovat mukavia toisilleen ja ottavat toisensa huomioon. Täällä saa elää rauhassa omana itsenään, kunhan ei häiritse muita ihmisiä.
Pahin rike onkin antisosiaalisuus, hyvän tunnelman häirintä.
Tämä ajatusmalli pitää perseilyn erinomaisesti kurissa, mistä kielii sekin, ettei ravintoloissa klubeja ja yökerhoja lukuun ottamatta ole edes järjestyksenvalvojia.
Toistaiseksi olen todistanut antisosiaalista käytöstä yhden ainoan kerran. Istuin kesällä pikkutunneilla cocktailbaarin terassilla, kun joku oksensi viereisissä liikennevaloissa.
Viereisen pöydän parikymppinen jäbä, ihan hyvässä kaasussa hänkin, ojensi oksentajaa solvaamalla tätä viespuikiksi. Sana oli itselleni vieras, joten kysyin, mitä se tarkoittaa. Kuulemma ääliötä.
Kurinpitotilanne oli nopeasti ohi, joten nyt tiedän itsekin, missä kulkee paikallisten raja sikailun suhteen, mutta osaan myös panna porsastelijan kuriin paikallisella kielellä.
Sitä ei tosin opetettu kielikurssilla, vaan piti käydä baarissa elämänkoulussa.
Kirjoittaja on Shakerin tuottaja, joka vaihtoi isot tuopit pieniin. Shaker on anniskelualan ammattilaisten lehti.
Muita Teemu Lemisen kolumneja
Suomalainen jonottaa rahan takia
Näin käy, kun sukupolvet kohtaavat yöelämässä
Tästä tietää olevansa baarin kantis
