Kun Jukka ”Juki” Tuominen opiskeli 1990-luvun alussa valaisijaksi, taskurahat tulivat roudaushommista. Jossain vaiheessa joku kysyi, kiinnostaisiko rigaus, joka on ammattitermi asioiden ripustamiselle, ja kiinnostihan se.
Ensimmäisen kerran Tuominen pääsi tositoimiin Take Thatin Helsingin-keikalla keväällä 1994. Siitä on kohta 30 vuotta.
”Se, mitä kattoon nostetaan, ei ole vuosien saatossa oleellisesti muuttunut. Keikat ovat kuitenkin kasvaneet, ja työntekijöitä on nykyisin enemmän. Alussa oli varattava ylimääräinen rakennuspäivä, sillä tekeminen oli pienellä porukalla hidasta”, Tuominen muistelee.
1990-luvulla kansainvälisten artistien kiertueet alkoivat yhä useammin pysähtyä Suomeen. Mukana kulkevilta teknikoilta opittiin keikka keikalta, miten ripustuksia tehdään. Tuomisen aloittaessa rigaajia oli koko Suomessa ”tyyliin kaksi”.
”Aika nopeasti otin Erkinheimon Jaskan kanssa hommasta kiinni, ja aloimme kouluttaa uusia tekijöitä. Lähes kaikki alan kotimaiset toimijat ovatkin saaneet oppinsa meidän firmamme kautta”, Tuominen kertoo.
Reilut kymmenen vuotta Tuomisen ja Erkinheimon firma on keskittynyt pelkästään ripustuksiin ja lavanrakennukseen ja kantanut nimeä Helsinki Rigging Company. Kilpailijoita sillä ei juuri ole.
Ripustustyön kolme vaihetta
Suurin osa ripustuksista liittyy esitystekniikkaan, jolloin kattoon nostetaan valo- ja äänilähteitä sekä mitä mielikuvituksellisimpia lavasteita. Tuomisen ja hänen tiiminsä tavalliseen vuoteen mahtuu 50–70 erilaista tapahtumaa keikoista ja konserteista tv-tuotantoihin, gaaloihin ja yritystapahtumiin.
Työ koostuu Tuomisen mukaan kolmesta osasta.
”Järjestävältä taholta saadut suunnitelmat käydään läpi hyvissä ajoin ennen tapahtumaa. Laskukone laulaa kantavuuksia tarkistettaessa, ja tarvittaessa suunnitelmia hiotaan yksinkertaisempaan suuntaan. Pieni muutos voi helpottaa suuresti kaikkien työtä.”
Tuomisen aloittaessa oli rigaajia koko Suomessa ”tyyliin kaksi”.
Toinen vaihe alkaa rakennusaamuna, jolloin lattiaan piirretään se, mitä kattoon on tulossa.
”Nykyiset konstruktiot ovat monimutkaisia. Videoseinät, valotrussit, verhot ja muut lavasteet ovat hyvin lähellä toisiaan, joten onnistunut tulos on äärimmäisen tarkkaa senttipeliä”, Tuominen sanoo.
Kolmannessa vaiheessa kiipeävä henkilökunta kiipeää kattoon ja lattiatasossa työskentelevät ”groundtyöntekijät” lähettävät valmistelemansa harukset köysillä ylös. Ulkopuolisen silmin jännittävimmältä tuntuva vaihe on Tuomisen mukaan kaikkein rutiininomaisin. Vaihtelua siihen tuo lähinnä se, kuinka kiire rigauksella on.
”Isoissa kotimaisissa tuotannoissa meille on varattu yleensä paljon aikaa, kiertueproduktioissa pelivaraa on vähemmän. Me olemme kuitenkin aina ensimmäisenä paikalla, ja aikataulumme on kriittisin, sillä muu tekeminen on mahdollista vasta meidän jälkeemme.”
On työssä itse asiassa neljäskin vaihe: kun keikka on ohi, kaikki puretaan alkutekijöihinsä. Siinä välissä Tuominen kollegoineen on yleensä käynyt kotona tai hotellissa lepäämässä.
Mikään ei saa pudota, eikä putoakaan ammattilaisilta
Kun työtä tehdään katonrajassa, ei mikään saa pudota. Ei työntekijä, ei tavara eikä rakenne. Ei rakennusvaiheessa, keikan aikana tai sen jälkeenkään.
”Korkean paikan työ on pitkälti koulutusasia. Työntekijöille on tiukat säännöt ja toimintatavat, joista ei jousteta missään tilanteessa. Kun työ tehdään ammattitaidolla, onnettomuuksilta vältytään”, Tuominen linjaa.
Kiipeilytaustasta on hänen mukaansa etua etenkin alussa, jolloin korkean paikan työvälineitä ja toimintatapoja ei tarvitse erikseen opetella. Välttämätöntä kiipeilyharrastus ei kuitenkaan ole.
”Itse en ole koskaan ollut intohimoinen kiipeilijä. Loppupeleissä kiipeäminen on vain pieni osa ammattia.”
Korkealla toimimisen lisäksi ripustusten tekijän on ymmärrettävä muun muassa rakenteita ja niiden kantavuutta, voimien laskentaa ja riskienhallintaa.
”Paikallinen venue on meidän vastuullamme: me annamme lausunnon, että keikka on toteuttamiskelpoinen kyseisessä tilassa. Moottorikoukusta alaspäin vastuu on puolestaan artistilla, jolla on oltava riittävän uskottava selvitys rakenteiden kestävyydestä.”
Vaikkei ripustuslupia Pohjoismaissa kysellä, Tuominen kannustaa niiden suorittamiseen.
”Brittiläinen National Rigging Certificate on euroopanlaajuisesti hyväksytty kolmiportainen ’ripustusajokortti’, jota suoritettaessa testataan sekä teorian että käytännön tuntemusta. Suomessa sitä ei voi suorittaa, joten kokelaat käyvät todistamassa osaamisensa Ruotsissa tai Englannissa.”
”Useimmiten alasta kiinnostuneet nykäisevät hihasta, ja siitä alkaa hidas sisäänajo. Ammattilaiseksi tulee seuraamalla, kyselemällä ja itse tekemällä.”
Tuomisella itsellään on korkeimman tason sertifikaatti, joka oikeuttaa sekä työn johtamiseen että kouluttamiseen.
”Virallista alan koulutusta Suomessa ei ole, eikä tätä hommaa voisi koulunpenkillä oppiakaan. Useimmiten alasta kiinnostuneet nykäisevät hihasta, ja siitä alkaa hidas sisäänajo. Ammattilaiseksi tulee seuraamalla, kyselemällä ja itse tekemällä.”
Suomalaiset ripustajat tekevät yhteistyötä
Helsinki Rigging Companyn työmaana on teoriassa koko Suomi. Käytännössä valtaosa työstä sijoittuu pääkaupunkiseudun suurille areenoille ja Turkuhalliin. Tampereen Nokia-areena ripustuksineen on yksinoikeudella Akun Tehtaan hallinnassa. Silloin tällöin työ vie Tuomista tiimeineen myös Viroon, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.
”Emme kilpaile samoista keikoista, mutta autamme toisiamme henkilöstöpulan iskiessä.”
Etenkin kesän festarikaudella työtä on enemmän kuin tekijöitä. Ripustajat toimivat kausityölle ominaisesti freelancereina, eikä heitä ole korkeasesongin ulkopuolellakaan liikaa. Myös pandemia harvensi rivejä.
”Osa vanhemmasta kaartista piti koronaa merkkinä siirtymisestä muihin hommiin. Alalla vasta aloittaneet taas saattoivat kouluttautua kokonaan muualle”, Tuominen toteaa.
Viime vuosina miesvaltaisella alalla on alkanut näkyä yhä enemmän myös naisia. Tuomisen mukaan suunta on oikea.
”Jotkut työtehtävät vaativat paljon fyysistä voimaa, mutta toisaalta mitään ei tarvitse tehdä yksin. Asiat voi aina tehdä myös toisella tavalla, joten tarpeen vaatiessa kyse on vain vanhojen toimintamallien uudelleenarvioinnista.”
Tuominen on siirtynyt katonrajasta jo vuosia sitten kirjoituspöydän ääreen. Tylsää ei silti ole, ja jos joskus harvoin olisikin, keikkahalliin astuessa harmitus unohtuu. Ripustusalan tulevaisuudennäkymiä konkari pitää erinomaisina.
”Ala on kasvanut tasaisesti 1990-luvulta alkaen. Produktiot ovat muuttuneet isommiksi ja hienommiksi, ja niitä on koko ajan enemmän.”
Eikä katonrajassa riiputa enää vain ulkomaalaisten kiertueiden varassa.
”Viime vuosina on nähty myös kotimaisten artistien ryntäys halleihin ja stadioneille. Tavallisia yritystapahtumiakin tehdään entistä isommin ja näyttävämmin, joten kyllähän tämä hyvältä näyttää.”
Kaikki oli jo valmiina, kunnes…
Vaikka valtaosa rigaamisesta on esitystekniikan ripustamista, mahtuu mukaan myös erikoisempia keikkoja. Joskus tavaratalo tilaa kattoonsa kiinteän trussikehikon, joskus torniin kaivataan sääkameraa. Onpa Tuominen kollegoineen hilannut myös autoja sinne, missä niitä harvemmin nähdään.
”Keikoista mieleen on jäänyt erityisesti U2:n 360° Tour, jonka uniikin lavarakennelman tekeminen oli aivan omaa luokkaansa. Se poikkesi kaikesta sitä ennen tai sen jälkeen tehdystä.”
Ikimuistoisia ovat myös ne kerrat, kun kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.
”Elton Johnin 15 vuoden takaista Red Piano -kiertuetta alettiin rakentaa aamuviideltä. Puoleenpäivään mennessä kaikki oli ripustettu ja viimeinenkin trussi ajettu trimmikorkoon. Juuri kun olimme lähdössä kotiin lepäilemään, stage manager astui lavalle kertomaan, että Sir Elton joutuu perumaan esiintymisensä kurkkukivun takia. Pidimme puolen tunnin ruokatauon, minkä jälkeen purimme kaiken.”
Historia toisti itseään osittain myös menneenä kesänä Kaisaniemessä, kun Depeche Moden keikka peruuntui sääolosuhteiden vuoksi.
”Lava oli jo valmiina, riggerit paikalla ja rekkojen luukut auki. Myrskytuulten riski oli kuitenkin liian suuri, joten luukut suljettiin ja lava purettiin.”
LUE MYÖS: Mitä tarkoittaa tekninen raideri? Tapahtumakonkari selittää
