Aki Roukala ilmestyy etäyhteyden päähän Rukan-mökiltään, jossa hän parantelee flunssaansa. Pari viikkoa aikaisemmin haastattelu on pitänyt perua yllättävän Pariisin-matkan vuoksi. Valokuvat on sentään ehditty ottaa Helsingissä, jossa Roukalan puoliso asuu. Oma koti löytyy Tampereelta, festivaalityöt kuljettavat Pyhälle ja Hailuotoon.

”Koronan alkaessa tämä meni ihan kiertolaiselämäksi ja on sitä edelleen. Maisemanvaihto on tosi kivaa, mutta saattaa toisaalta aiheuttaa juurettomuutta, jos sitä tekee liian kauan tai ei koskaan ehdi olla yhdessä paikassa muutamaa päivää pidempään”, Roukala pohtii.

Yhtä monenkirjava on miehen CV. Google kertoo hänen olevan ainakin valokuvaaja, musiikkivaikuttaja, manageri, levy-yhtiöpomo, festivaalijärjestäjä, tuottaja ja taiteellinen johtaja.

”Tai sitten vaan keskittymishäiriöinen”, Roukala ehdottaa.

Oli miten oli, koulussa hän ei koskaan viihtynyt. Tie vei valokuvauksen pariin ja valokuvaus musiikin pariin.

”Jossain vaiheessa kuvasin pääasiassa muusikkoja. Siitä ajauduin tekemään esiintymisvaloja, kuljettamaan keikka-autoja ja juomaan takahuonekaljoja.”

Sitten tulivat festarit ja musiikin julkaiseminen Is This Art! -levy-yhtiön nimissä. Molemmat alkoivat harrastuksena ja kasvoivat työksi. Ei tavatonta Roukalalle. Silti into on säilynyt.

”Tätä samaa minä tekisin, vaikkei siitä maksettaisikaan, ja yrittäjänähän on aina hauskaa, kun saa tehdä itselleen. Kuukausipalkkalaisena oleminen ja pelkkä muiden visioiden toteuttaminen voi olla luovassa työssä hankala yhtälö.”

Lestiin tätä suutaria ei ole muiden taholta yritetty pakottaa, mutta itsenäisesti ja omien sääntöjensä mukaan toimiessaan Roukala on kuitenkin aina kokenut olevansa jossain määrin altavastaajan asemassa.

”En oikein itsekään tiedä, mikä olen ammatiltani. Riippuu asiayhteydestä. Pähkinänkuoressa työni on toteuttaa omia ideoitani ja yhä enenevässä määrin auttaa myös muita toteuttamaan heidän ideoitaan.”

Festivaali nimeltä Festivaali

Roukalan ideoista puhuttaessa otetaan esimerkiksi hänen masinoimansa Bättre Folk -kulttuurifestivaali, jota on vietetty Hailuodossa jo toistakymmentä vuotta. Bättre Folkin talvitapahtuma vie paremman väen puolestaan Pyhätunturille. Viime kesänä päästiin ensi kertaa järjestämään Tampereen Pyynikille sijoittuva festivaali nimeltä Festivaali. 

Yhteistä kaikille Roukalan festareille on se, että liput viedään käsistä ilman sen kummempia markkinointikikkoja. Näin tapahtui myös koronavuosina, jolloin tapahtumat lopulta jouduttiin perumaan.

Yksi suunnitelluista tapahtumista ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

”Yritimme järjestää Rukalla kansainvälistä showcase-musiikkifestivaalia yhdessä Music Finlandin kanssa. Esiintyjiksi oli valittu kymmenen suomalaisen musiikin vientitoivoa, ja yleisöön oli tulossa kova kokoonpano alan ihmisiä Roskilden buukkaajista lähtien. Kaksi talvea yritimme. Sitten kaikilla meni hermot, eikä kolmatta kertaa enää tullut”, Roukala harmittelee.

Tätä nykyä peruuntumisen uhkaan ei hänen mukaansa enää tarvitse varautua.

”Kun tapahtumien järjestäminen kiellettiin kahdeksi vuodeksi, tilalle keksittiin uusia ajanviettotapoja. Nyt kyse on enää siitä, että ihmiset oppivat käymään festareilla uudelleen.”

Roukalan yleisöllä taidot eivät näytä ruostuneen. Jokin salaisuus ilmiön taustalla on pakko olla.

Yksittäisiä, selkeästi osoitettavia poppaskonsteja ei ole, Roukala vakuuttaa. Esimerkiksi viime vuonna ensi kertaa järjestetyssä Festivaalissa oli hänen mukaansa ”kaikkinensa hyvä konsepti”, jossa yleisöä houkuttelivat niin esiintyjät, tapahtumapaikka, imago kuin ulkoasukin.

”Buukkausten näkemys ja osumatarkkuus kohdeyleisöön oli hyvä”, Roukala muotoilee.

”Olen esteetikko ja väittäisin, että minulla on hyvä maku. Myös taakse jääneet vuodet Imagen valokuvaajana uusien ja vetävien ilmiöiden parissa ovat opettaneet tunnistamaan, mikä resonoi ja tekee vaikutuksen.”

Roukalan maailmassa onnistunut festari on omaperäinen ja kävijän näkökulmasta helposti hallittava. Massojen sijaan liikkeellä on maltillinen määrä väkeä. 

”Tällaisilla boutique-festivaaleilla näkee heti, missä myydään herkullista ruokaa ja missä laatuviinejä. Keikankin voi katsoa läheltä ilman, että edessä seisoo 25 000 ihmistä.” 

Vastapainona Roukala puhuu sarjatuotetuista ja monistetuista valtavan kävijämäärän ”prismafestareista”, jotka ovat hypermarkettiketjun tapaan tuttuja ja turvallisia mutta vääriä paikkoja uniikkeja laatukokemuksia hakevalle yleisölle. Siihen hän lukeutuu itsekin.

”Käyn Prismassa, mutta ahdistun siellä samoista asioista kuin suurilla festareilla: kaikki on liian isoa, mitään ei löydä, jonot ovat pitkiä, ja kaikkeen menee paljon aikaa. Ymmärrän, että jengi käy stadionkonserteissa massahurmoksen takia, mutta minä olen käynyt kerran elämässäni, ja se riitti.”

Boutique-festivaalin onnistunut brändi voi jo itsessään myydä niin hyvin, ettei vetoavuksi tarvita kaikkein nimekkäimpiä esiintyjiä. Kun kävijät luottavat saavansa laatua, järjestäjälle avautuu uudenlainen vapaus leikitellä line-upilla.  

”Varman päälle valitut esiintyjät voivat näyttäytyä yleisölle vähän tylsinäkin. Toista on rohkea visio ja esiintyjien yllättävät kombinaatiot. Pelkät hyvät artistit eivät riitä, vaan myös heidän keskinäisten jännitteidensä pitää osua kohdilleen – että samalla festivaalilla voi nähdä esimerkiksi J. Karjalaisen ja Arpan”, Roukala kuvailee.

Visiot, yllätykset ja jännitteet eivät välttämättä löydy radion soittolistoilta tai Spotifyn kuunnelluimmista. Mainituista lähteistä ei myöskään selviä se, toimiiko esitys livenä.

Roukalalla on kuitenkin keinonsa. 

”Käyn keikoilla, kuuntelen verkostoani ja luotan omaan fiilikseeni.”

Oma puhelinsovellus bussikyydeille

Yksi asia, mikä Roukalan festareilta puuttuu, ovat jonot. Niitä ei hänen mukaansa kuuluisi olla kenenkään muunkaan festareilla, oli niiden kokoluokka mikä hyvänsä.

”Jonot ovat aina osoitus huonosta järjestelystä”, hän toteaa. 

Infraa ja työntekijöitä tulee lisätä väkimäärän mukaan, lisäksi odottamattomiin tilanteisiin pitää varautua huomioimalla kaikki, mikä huomioitavissa on.

”Itselläni oli aikanaan hieman ylimielinen asenne, että jos asia toimii ja tapahtuma on loppuunmyyty, miksi lähteä korjaamaan. Nykyään korjaan kaiken, minkä voin. Minä olen se tyyppi, joka rakennusvaiheessa siirtelee aitoja, penkkejä ja vessoja. Luotan tiimiini, mutta haluan varmistua asioista myös itse.” 

Välillä festarijärjestäjän täytyy venyä jopa kokonaan uusille aloille. Esimerkiksi Hailuodon Bättre Folk on kasvanut nykyisellä 2 500 päiväkävijällään saaren logistiseen kantokykyyn nähden niin suureksi, ettei toimisi ilman Oulun ja Hailuodon välillä sukkuloivaa bussikuljetusta. Pariakymmentä bussia varten Roukala tiimeineen on kehittänyt oman puhelinsovelluksen.    

Äppimaailman haltuunotto ei kameleonttimaisen Roukalan tapauksessa toisaalta yllätä. Kun muut ovat tehneet mitä osaavat, hän on aina tehnyt mitä haluaa. Jos jotain ei ole osattu, se on opittu matkan varrella.

Suuren osan kunniasta hän kuitenkin antaa yhteistyökumppaneilleen.

”Kai olen tehnyt itsekin jotain oikein, mutta ennen kaikkea olen saanut tehdä töitä superlahjakkaiden ammattilaisten ympäröimänä. Ja yhä edelleen olen sellainen fanipoika, että työskentelen mieluiten ihmisten kanssa, joita itse kunnioitan ja ihailen.”

LUE MYÖS: Helsingin uusi metallifestari erottuu artisteillaan: ”Tiedän, mitä diggarit haluavat”

---

---