Suomen kokkimaajoukkue voitti vuosi sitten ensimmäistä kertaa olympiakultaa. Historiallinen saavutus näkyi uutisissa ja lehtiotsikoissa, mutta mediahuomio hälveni nopeasti.
Ruoka- ja ravintola-alan FFCR-messuilla keskusteltiin keskiviikkona kilpailujen merkityksestä.
Paneelikeskusteluun osallistuivat Suomen kokkimaajoukkueen puheenjohtaja ja Suomen keittiömestarien yhdistyksen puheenjohtaja Markku Ojala, Vuoden kokki 2023 ja Suomea Bocuse d’Or -kilpailussa edustanut Johan Kurkela sekä olympiakultaa voittaneen kokkimaajoukkueen jäsen Matias Haapsaari.
Keskustelun aluksi Johan Kurkela korosti kilpailutoiminnan ja kokkimaailman tunnustusten arvoa esikuvien luomisessa nuorille tekijöille.
Johan Kurkela: Ei ole pakko olla vain keittiön perukoilla, vaan voit olla myös tosi isolla areenalla kokkaamassa huutavan kolmetuhatpäisen yleisön edessä. Itselleni tärkein rooli kilpailujen ja palkintojen suhteen on olla näyttämässä tuleville sukupolville, mitä on mahdollista tehdä kun laittaa vain kaiken peliin ja kovalla työllä menee eteenpäin.
Matias Haapsaari: Itsekin olen käynyt jo kouluaikoina katsomassa Vuoden kokki -kisoja, ja Bocuse d’Or -livelähetyksiä on tullut katsottua tosi tarkasti ja unelmoinut siitä, että itsekin saa kilpailla. Kun on lähtenyt maajoukkueeseen, on saanut törkeästi kontakteja ja päässyt tekemään kaikenlaisia projekteja. Se on kaikkea muutakin kuin se voitto. Kun voitto tuli, se oli tunnustus siitä, millä tasolla me olemme.
Markku Ojala: Mitkä teidän mielestänne ovat tällä hetkellä isoimmat haasteet kilpailutoiminnassa Suomessa? Onko tulossa paljon nuoria, jotka haluaisivat kilpailla?
Kurkela: Iso haaste on se, miten saamme mestari–kisälli-jatkumoa rakennettua. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta käsittääkseni alalle tulee koko ajan vähemmän nuoria. Se, minkälaisia ihmisiä alalle hakeutuu, on vähän muuttunut vuosien varrella. Se voi johtua siitä, onko ravintola-ala näkynyt hyvässä valossa lehdissä viime aikoina. Paljon päivitellään sitä, kuinka hankalaa on. Se ei välttämättä anna kovin hyvää kuvaa sille nuorelle, joka yhteishaussa miettii, mitä seuraavaksi tekisi. Joka vuosi tulee silti edelleen tulevia kykyjä. Kilpailutoiminta vaatii paljon resursseja, ja tällaisessa maailmantilanteessa jossa kaikki joutuvat vähän kiristämään koko ajan lompakon nyörejä… Se, että joku haluaa lähteä tukemaan tällaista toimintaa, ei ole ilmaista. Siinä voi saavuttaa paljon tai sitten ei mitään. Se on iso riski.
Haapsaari: Kun itse aloitin vuonna 2017 maajoukkueessa, niin meitä hakijoita oli muistaakseni 40–50, joista haastattelujen ja karsintakilpailujen kautta valittiin joukkue. Tällä hetkellä aina kun kootaan uusi joukkue, hakijoita on ehkä kymmenkunta. Voisi kuvitella että valinta olisi helpottunut, mutta se onkin vaikeampaa, koska diversiteettiä ei ole niin paljon. Joka vuosi uusia kykyjä silti tulee, ja esimerkiksi Young Chef -kilpailuissa on hyvin lupaavia nuoria jopa kovemmalla tasolla kuin mitä on itse ollut silloin 18–19-vuotiaana, mikä on mielestäni tosi siistiä. Meidänkin pitää toiminnassamme pitää kynnykset matalana: periaatteessa aina saa tulla katsomaan, mitä me touhuamme. Jos sillä saadaan kiinnostusta lisättyä ja kynnystä madallettua niin, ettei kukaan jännittäisi jos on kiinnostusta tulla katsomaan.
Ojala: Toimenkuvastani johtuen matkustelen paljon Pohjoismaissa ja Euroopassakin. Suomessa meillä on yksikantainen ongelma sen suhteen, että kilpailukenttä on aika pirstaloitunut. Vuoden Kokki on omansa, Kokkimaajoukkue on omansa ja Bocuse d’Or on omansa. Sitten on vielä keittiömestareillakin (yhdistys) omat kilpailunsa. Mitä mieltä olette siitä, että saisimme kimpassa tehtyä jotakin? Se voisi viedä aika paljon eteenpäin suomalaista keittämistä.
Kurkela: Siihen suuntaan pitäisi ehdottomasti mennä. Esimerkiksi Norjassa kilpailutoiminta on ajettu yhden sateenvarjon alle. Sen pitäisi olla päämäärä, jota kohti mennä. Yhdessä olemme enemmän. Teemme kaikki tätä rajallisilla resursseilla. Totta kai kaikilla on eri rahoituspohja ja eri tahot rahoittamassa. Se luo siinä suurimmat haasteet. Meillä kokkeina on halua tähän, mutta suurin puristus tulee sieltä, että rahoittajatahot eivät halua sekoittaa vaan pitää nämä erillisinä. Se on ymmärrettävää, mutta tulevaisuudessa toivoisin, että pystymme näkemään ettei se ole keneltäkään pois jos me teemme ja menestymme yhdessä. Se sataa meidän kaikkien laariin.
Haapsaari: Samaa mieltä. Epävirallisestihan kokit sparrailevat koko ajan. Sekä yksilö- että joukkuekilpailuissa vaihdetaan jatkuvasti ajatuksia siitä, millaisia tuotteita tehdään ja miten asioita tehdään. Sitä kautta opitaan ja keksitään ratkaisuja. Jos pystyisimme tuomaan vielä enemmän nippuun ne asiat, se veisi kaikkia pelkästään eteenpäin.
Keskustelua moderoiva Kaisa Paavilainen esittää kolmikolle kysymyksen: Kun nyt on tullut jonkin verran menestystä ainakin kokkimaajoukkueen myötä, niin miten se mielestänne vaikuttaa Suomen maabrändiin ja Suomen ruokakulttuurin viemiseen maailmalle?
Kurkela: Toivottavasti tosi paljon. Meidän, mahdollistajatahojen ja muiden vastuulla on kapitalisoida (menestys), hyödyntää markkinarako, mainostaa ja kertoa siitä lehdissäkin. Suomi voitti ensimmäistä kertaa olympiakultaa ruoanlaitossa, mutta loppupeleissä se näkyi uutisissa aika lyhyen ajan. Jos Suomi voittaa jääkiekossa olympiakultaa, niin kännäämme täällä kaksi vuotta. Okei, ei sekään ehkä ole hyvä, mutta se noste pitäisi hyödyntää. Näen, että siinä on paljon mahdollisuuksia jo matkailualan kannalta. Kun Ruotsin Mathias Dahlgren voitti Bocuse d’Or -kilpailun vuonna 1997, Ruotsiin saapuvien matkailijoiden määrässä näkyi iso piikki. Silloin tehtiin tutkimusta syistä, joiden takia matkailijat saapuvat Ruotsiin. Vastausprosentti siitä, että koska Ruotsissa on maailman paras ruoka, oli yllättävän iso, yli 20 prosenttia. Sitä ei ollut kukaan millään tavalla erikseen pushannut, vaan merkittävä osa sen kahden vuoden aikana saapuneesta turismista oli tullut vain sen takia, että he olivat pärjänneet siinä kilpailussa.
Ojala: Bocuse d’Orissa on paljon myös sellaista politiikkaa, johon Suomea edustava kilpailija ei pysty keittämällä vaikuttamaan. Kun Norja voitti ensimmäisen kerran, olisiko ollut 1995, pääraaka-aineena oli lohi. Meillä on myös tässä toiminnassa se ongelma, että meidän valtiovaltamme ei ihan hirveästi tue kilpailutoimintaamme millään saralla, ei Bocuse d’Orissa eikä Kokkimaajoukkueessa. Yhteistyökumppanit mahdollistavat meidän kilpailemisemme oikeastaan kokonaan.
Haapsaari: Suomessa olemme myös ehkä vähän liian nöyriä. Meidän pitäisi ottaa röyhkeämmin se oma tila mediasta ja tehdä siitä isompi juttu. Minulle on opetettu koulusta saakka sitä, miten tärkeä ravintola-ala on – koska kaikki syövät. Eiväthän kaikki pelaa lätkää, mutta jostain syystä suurin osa tykkää seurata sitä. Kaikki kuitenkin syövät, ja se on vähän hassua, minkä takia se ei kiinnosta niin paljon.
Kurkela: On hauska, millä tavalla meillä puhutaan ruoasta. Valtiollisellakin tasolla ruoasta puhutaan ihan täysin ravintona eikä ruokana. Keskustelu suomalaisesta ruokakulttuurista – onko sitä? Suomalaiseksi ruokakulttuuriksi mielletään usein lohikeitto ja karjalanpiirakka. Ne ovat suomalaisia perinneruokia, mutta tosielämän suomalainen ruokakulttuuri on se, mitä tapahtuu tällä hetkellä juuri nyt tuolla ravintoloissa. Meillä on Suomessa tosi eläväinen ruokakulttuuri, ja sitä meidän pitäisi pystyä tuomaan selkeämmin esille.
Ojala: Tietyissä asioissa emme ole välttämättä ylpeitä siitä, mitä teemme täällä itse. Käymme monesti kopioimassa asioita maailmalta, ollaan siellä muutama vuosi ja tullaan tänne eikä se välttämättä toimikaan. Kun luottaa omaan juttuunsa, se yleensä tuottaa hedelmää sitten jossakin vaiheessa. Kyse ei ole hokkus pokkus -jutuista.
Paavilainen: Millä keinoilla voisimme tehdä kilpailuja tunnetummaksi ja menestyä niissä?
Haapsaari: Pidetään kynnys matalana oppiemme viemiseksi eteenpäin. Näytetään uusille nuorille lupauksille, mitä kilpaileminen voi parhaimmillaan olla.
Kurkela: Ei naureta sille, jos jollakulla on jokin hullu unelma tai jos joku hakee jonkun mielestä suuruudenhullua tai epärealistista juttua. Kannustetaan ja luodaan positiivista ilmapiiriä, jossa kaikki on mahdollista. Jos et ikinä yritä, et voi ikinä onnistua.
Ojala: Tiivistetään yhteistyötä ja luodaan yhteiset säännöt. Kokkimaajoukkueella on tietynlaiset säännöt, joita on helppo peilata ja mennä sen mukaan – mutta toisen puolen säännöt ovat vähän sellaiset, että kukaan ei ole ihan tarkka siitä, miten siellä mennään. Keittiömestarien maailmanliitolla on säännöt, ja niitä (toivoisin että) jollakin tavalla peilattaisiin Suomessakin näissä tietyissä muissakin kilpailuissa.
Fastfood & Cafe & Restaurant Expo jatkuu Helsingin Messukeskuksessa vielä torstaina.
Keskusteluja Aromin ja Avecin osastolla torstaina 20.3.2025
Kello 12.00-12.15: Miltä näyttää ravintoloiden palvelukulttuuri? Vuoden tarjoilija -kisan voittaja Saara Alander ja PRO-voittaja Noora Luojus.
Kello 14.00-14.15: PRO-voiton ja Vuoden kokki -tittelin merkitys omalle uralle ja henkilöbrändille. Vuoden kokki -voittaja Simo Harrivaara ja PRO-voittaja Lauri Kaivoluoto.
Lue myös: Suomen Ismo Sipeläisen suoritus maailman kovimmassa kokkikisassa meni plörinäksi – ”Pieni shitshow”
Yllä: Katso Markku Ojalan, Johan Kurkelan ja Matias Haapsaaren keskustelu kokonaisuudessaan. Jos upotus ei toimi, voit katsoa videon Youtubesta.
Juttua korjattu 21.3. klo 11.38. Markku Ojala on Suomen Keittiömestareiden puheenjohtaja, ei toiminnanjohtaja.
