Kun tuotin ensimmäisen rokkifestarini 16-vuotiaana, jännittivät aivan eri jutut kuin nykyisin. Silloin jännitti, ehtiikö tuottajakollega fillarilla kotoaan festarialueelle ajoissa ja osaako talkoolainen laskea päässään, kun liput myytiin portilla käteisellä. Rakkaalla ysärillä jännitti, että onko bändi ylipäätään tulossa, kun ei heistä ole kuukauteen kuulunut, ja kuka tyhjentää alueen ainoan bajamajan festareiden lopuksi.
Nyt on käsillä hieman eri luokan kutkuttelut. Alaa sisältä seuraavana sanoisin ennemminkin vatsan vääntelyt. Oli tapahtuman kokoluokka mikä hyvänsä, aina saa jännittää, mahtuuko esiintyjä lavalle. Esiintyjien tekniikkamäärät ovat lähteneet aivan käsistä, ja joka niemessä ja notkossa pitäisi päästä rekalla lavan viereen. Sitten jännittää, riittääkö käsiä – yksi jos toinen bändi tarvitsisi stagehandyja enemmän kuin mitä käsipareja on tarjolla tai varaa palkata.
Uusimpana jännärinä pyörii lipunostoruletti. Tapahtumakävijä miettii viimeiseen asti, että ostaako vaiko ei. Usko tapahtumien toteutumiseen ei ole vieläkään palautunut, joten liputkaan eivät liiku samaan malliin. Eikä auta unohtaa jännitystä, jonka artisti kokee, kun pitkästä aikaa saakin kiivetä lavalle. Kuten Pete Parkkonen kertoo, viime vuosien ahdinko näkyy tottuneidenkin esiintyjien mielessä ja kehonkielessä.
Nyt toivotaan kaikille tapahtuma- ja elämysalan tekijöille ehjää kautta sekä annetaan tilaa positiivisille kutkutuksille. Millainen on tuleva pikkujoulukausi? Entä ensi kesän festaribuumi? Ja kuinka moni tapahtumien tekijä löytää takaisin alan töiden pariin? Ala on auki!
LUE MYÖS: Kommentti: Kun yksi vetää vihkoon, muutkin kärsivät – tapahtuma-alalla kuohuu syystäkin
