Kävin viikonloppuna kahdella keikalla, ja niiden loimu lämmittää vielä näin viikollakin.

Molemmat keikat järjestettiin Helsingissä, väki viihtyi ja tunnelma oli katossa. Yhdellä keikalla yleisö oli nuorta ja toisella keski-ikäistä.

Oranssin kulttuurikeskuksessa perjantaina lauteille nousivat punkbändit Dragsvik, Mökä ja Ydinperhe.

Yleisössä meno oli kuin moukarihäkissä. Nuoret eivät kaipaa päihteitä elämystensä pönkkeeksi samalla tavalla kuin me vanhemmat keikkakävijät. Keikkailta oli ikärajaton ja muiden Oranssin tapahtumien tapaan päihteetön.

Indiebändi Panssarijunan keikalla Hakaniemen perinteikkäässä Juttutuvassa lauantaina väkijuomia sai ostaa, jos malttoi jonotella. Useammat käsiparit tiskin takana olisivat lisänneet myyntiä reilusti, terveisiä vaan Juttikseen.

Pitkän kaljajonon taustalla saattoi olla se, että baarien työvuorolistoja on nykytilanteessa hankala suunnitella. Monessa paikassa ruuhkaa tiskille ei yleensä ole, jolloin vuoroon ei kannata ottaa liikaa tekijöitä.

Keikkapaikoilla ja baareilla on käynnissä siirtymäaika vanhasta uuteen.

Juttelin puolitoista vuotta sitten suomalaisten keikkapaikkojen pyörittäjien kanssa. Suorista sanoista syntyi suora otsikko: Hanakalja ei virtaa Suomen rockluolissa entiseen malliin – muutos näkyy keikkapaikoilla rajusti.

Yle kirjoitti samasta aiheesta tämän vuoden tammikuussa näin: Keikkapaikkoja kaatuu konkursseihin, koska yleisö ei juo kuten ennen.

Keikkapaikoilla on nyt vaikeaa, siitä ei pääse mihinkään. Elävän musiikin kulutus näyttää painottuvan festareille ja areenakonsertteihin.

Entismaailmaan verrattuna näkyvin muutos on se, että peruskaljaa ei enää juoda baari- ja klubikeikoilla entiseen tapaan. Sen myynnillä baarit nimittäin takavuosina pärjäsivät.

Varsinkaan arkena ei enää remuta, ja monella tapaa tietysti hyvä niin.

Tilanne valitettavasti näkyy baarien ja keikkapaikkojen kaatumisina. Hommaa ei helpota sekään, että pääsylippujen arvonlisäveroa korotettiin vuosi sitten kymmenestä neljääntoista prosenttiin.

Ei kiljua, vaan …voileipäkakkua?

Keikkapaikoille kuuluu kiitos siitä, että ne liehuttavat popkulttuurin lippua myös tuulisempina aikoina.

Uusiakin paikkoja perustetaan. Tampereelle avautunut Frank the Lobster panostaa livemusiikkiin ja on käynnistämässä kykykilpailua kaupungin bändeille.

Musiikkibaarien valtteja ovat elämykset, ihmiskohtaamiset ja yhteisöllisyyden tunne.

Kun väki viihtyy ja palaa takaisinkin, heille voi yrittää myydä juomaa ja ruokaa.

Frank the Lobsterissa oluita on parisenkymmentä eri nimikettä, ja Negronin saa alle kympillä. Sisään pääsee ilman pääsy- ja narikkamaksua. Konsepteja hiotaan vastaamaan ihmisten mieltymyksiä.

Helsingissä Oranssin hikiselle keikkayleisölle tarjoiltiin riehumisen lomassa perjantaina kahvia – ja vegaanista voileipäkakkua.

Rock ei kuole, se vain muuttaa muotoaan.

Voileipäkakkukahvit eivät maksaneet mitään, Oranssi kun on voittoa tavoittelematon järjestö. Sisään pääsi vitosella.

Kaupunkien keikkapaikat eivät yleisesti ottaen kuitenkaan toimi pelkän ilon ja hyvän mielen voimin. Liiketoimintaa on aikaisempaa vaikeampi tehdä elävän musiikin avulla, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Monessa paikassa keikkojen aloitusaikoja on aikaistettu. Saman katon alla mahtuu järjestämään illan ja yön aikana useammankin keikkakokonaisuuden ja vielä diskon päälle.

Rock tulee väistämättä jossain vaiheessa myös takaisin muotiin – vain pudotakseen myöhemmin takaisin marginaaliin. Ilmiöt kiertävät kehää. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kaltaisen alkoholinhuurun paluuta on tosin vaikea kuvitella.

Musiikki yhdistää ja tuottaa iloa. Se on tosiasia, joka ei katoa koskaan mihinkään.

Tulevaisuuden rockbaarin totuus lienee jotakin punkkarien voileipäkakun ja menneen maailman kaljarallin väliltä.