Satu Koivisto on ruokakirjoittaja, toimittaja ja vastavalmistunut kokki. Hän kirjoittaa havainnoista ravintola-alalta.
Yhtä asiaa ravintolamaailmassa en voi lakata hämmästelemästä: miten usein kokit, nuo maagiset ruokavelhot, itse unohtavat syödä.
Toimistotyöläisen vatsani on vuosien mittaan harjaantunut rytmiin, jossa aamiainen syödään seitsemältä ja lounaalle suunnataan koko tiimin voimin noin viittä vaille yksitoista. Siihen aikaan monet kokkikollegani ovat juoneet vasta kahvin, suurimmaksi osaksi kylmänä tietenkin, kuten ammattikeittiössä kuuluu. (Oma lukunsa ovat ne iltaserviisiä tekevät kokit, jotka eivät ole vielä heränneetkään tuohon mennessä, mutta annetaan heidän nukkua rauhassa.)
Kokkikoulun ensimmäinen ravintolaharjoittelu tapahtui lounasta tarjoavassa ravintolassa. Kiireisin hetki alkoi yhdeltätoista ja kesti puoleen kahteen, joten ruokailun piti tapahtua joko ennen sitä tai sen jälkeen. Lusikoimme pienen aamupalan ennen ovien avaamista asiakkaille. Itselleni se oli Hobitti-kirjastakin tuttu ”second breakfast”, toinen aamupala. Tokihan olin kaurapuuroni jo syönyt kotona. Seuraavan kerran täytin lautaseni puoli kahdelta ja istahdin alas pöydän ääreen nautiskelemaan päivän laajasta valikoimasta. Ah, miten hyvää ruokaa oli tarjolla!
Aika pian huomasin, ettei kukaan muu ravintolan keittiössä tehnyt näin. Lounas haarukoitiin useimmiten seisten työtasoon nojaten. Jääkaapin vieressä oli keittiöjakkaran mentävä sola, jonkun näin istahtavan sinne lautasensa kanssa. Osa ei tainnut syödä kummemmin mitään, tai en ainakaan onnistunut sellaista havaitsemaan.
Annosruokien ravintolaharjoittelussa otin mieluiten vuoroja, jotka alkoivat kahdeksalta. Siten ehdin hakemaan pienempää lasta päiväkodista puoleen viiteen mennessä. Rytmi sopi loistavasti muuten paitsi vatsalleni. Ravintolassa oli suloinen tapa kokoontua syömään koko porukan voimin, mutta se tapahtui kolmelta iltapäivällä, olivathan muut jatkamassa töitä myöhäiseen yöhön asti. Vatsani kauhistui: ihana hetki, ihanaa ruokaa, mutta että vasta kolmelta?
Muutaman päivän sinnittelin kello kahdentoista pähkinöiden voimalla, mutta sitten oli pakko luovuttaa ja pakata mukaan jotain tukevampaa: eväsleipiä ja pikkusalaatteja. Söin ne seisten puolenpäivän maissa misalistaa tutkien. Päälle kuppi kahvia.
Syömisestä tulee ravintolassa työtä. Päivän mittaan tulee maisteltua koko ajan: onko tarpeeksi happoa, onko rakenne oikea, täytyykö lisätä sokeria, entäpä suolan määrä? Aistit ovat koetuksella, ja nälkä katoaa huomaamatta. Paitsi minulta.
Taannoin olin mukana järjestämässä pop up -ravintolaa. Päivä alkoi yhteisellä lounaalla puolenpäivän aikaan, minkä jälkeen kaikki katosimme omiin puuhiimme. Meillä oli jonkinlainen suunnitelma syödä jotain iltapäivällä ennen kuin alkaisi tapahtua, mutta viime hetken hässäkkä vei mukanaan ja henksuruoka unohtui.
Illalla yhdeltätoista viimeinenkin tiskikoneellinen oli pyöritetty ja kaverini veteli lastalla keittiön vesilammikkoja lattiakaivoon. Tajusin, etten ollut syönyt koko loppupäivänä yhtään mitään. Miten ihmeessä en ollut tätä huomannut aiemmin?
Menin kotiin ja suoraan nukkumaan. Ymmärsin kokkikollegoja hiukan paremmin.
Aamulla heräsin taas sudennälkäisenä.
Lue myös: Satu Koiviston kolumni: ”Nyt kyllä haet”, puuskahti puolisoni – aloitin aikuisiällä kokkiopinnot
