Olen seurannut suomalaisen ravintolaskenen kehitystä läheltä jo 15 vuoden ajan. Tänä aikana on otettu valtavia harppauksia. Ikuiselta tuntunut “Tukholma sitä, Kööpenhamina tätä” -puhe on alkanut väistyä, ja tilalle on noussut varovainen mutta oikeutettu ylpeys omasta tekemisestämme. Silti Suomen ravintolakulttuuria käsitellään edelleen pinttyneillä ja jopa itsetuhoisilla asenteilla.
Korona-aikana ravintolat nousivat lööppeihin lähinnä synninpesinä. Viime vuosisadalle jämähtänyt vanha tapa käsitellä alkoholikulttuuria on vääristänyt kuvaa koko alasta. Aivan kuin ravintoloissa ei voisi koskaan tapahtua mitään muuta kuin päätöntä juomista, vaikka suurin osa vahingollisesta alkoholinkäytöstä tapahtuu kotona, ei ravintolassa.
Hetken luulin, että kyse oli vain korona-ajan ilmiöstä, mutta viimeaikaiset median tavat käsitellä ravintolakulttuuria ovat osoittaneet, että kyse on jostain syvemmästä. Ravintoloita pidetään uhkana, riesana tai toksisen työpaikkakulttuurin pesäkkeinä. Suomalaiset ravintolat nähdään halpoina kopioina jostakin aidosta sen sijaan, että ne nähtäisiin voimavarana ja vientituotteena, joista voisimme olla ylpeitä.
Kannatan kipukohtien käsittelyä – olen sitä itsekin usein peräänkuuluttanut – mutta en sitä, että koko ala kehystetään negaation kautta.
Jos ravintola-alaa kohdeltaisiin mediassa positiivisemmalla asenteella, alan arvostus ja houkuttelevuus nousisivat. Ravintoloihin löytyisi paitsi lisää asiakkaita myös enemmän tekijöitä, ja alan sisäinen muutos kohti parempaa kiihtyisi.
Mediassa on viime aikoina julkaistu ravintola-arvioita ja -artikkeleita, joissa alaa käsitellään tarpeettoman negatiiviseen sävyyn. Tekstin joukossa on linkit kyseisiin artikkeleihin, jotta lukijana voit tutkia niitä. Tämän tekstin tarkoituksena ei ole osoitella mitään yksittäistä mediaa.
Miksi ravintolakriitikko kokee tarpeelliseksi piikitellä ravintolan asiakaskuntaa? Miksi hän puhuu ivallisesti ravintolan visuaalisuudesta, vaikka voisi yhtä hyvin huomauttaa sen onnistuneesta konseptoinnista ja markkinoinnista – jopa silloin, kun ruoka ei ole hänelle mieluisaa?
Miksi suomalaista baarikulttuuria arvostellaan ja vertaillaan muihin maihin vanhentuneiden käsitysten varassa ennakkoluuloja ruokkien?
Miksi työn fyysisyydestä kirjoitetaan niin, että yksi työntekijän särkevä jalka vesittää koko alan houkuttelevuuden? Ja miksi illallisravintolan edullinen hinnoittelu nähdään negatiivisena sen sijaan, että nostettaisiin esiin sen ilmeinen positiivinen puoli – se mahdollistaa ravintolaelämyksen myös niille, joilla on sellaiseen harvemmin varaa.
Kriittisenkin arvion voi kirjoittaa ilman ivallista taustakaikua. Suomalaisesta juomakulttuurista voi kirjoittaa ilman pseudotietoa ja alkoholikulttuurin demonisointia. Ja kyllä, fyysinen työ on juuri sitä: fyysistä.
Ravintola-ala ansaitsee yleisesti ottaen parempaa: keskustelua, joka tunnustaa sen arvon, huomioi myös onnistumiset eikä keskity vain virheiden etsimiseen. Myös onnistuminen on uutinen.
Lue myös: Kolumni: Michelin-opas ei hyväksy väkivaltaa – paitsi jos se tapahtuu kulisseissa
Lue myös: Kolumni: Ainoa fallos, joka grilliin kuuluu, on grillimakkara
