Sattui ja tapahtui -juttusarjassa tapahtuma-alan ammattilaiset kertovat tarinoita uransa varrelta. Ensimmäisessä osassa äänessä on Kari Reini, joka on työskennellyt yli 30 vuotta livemusiikin parissa.
Seisoin lavan takana happipullot jaloissani. Yleisö kohisi verhon takana. ”Tulkaa sitten, kun näytän”, sanoin ja lähetin The Rasmuksen lavalle La Pazissa, Boliviassa. Kaupunki sijaitsee 4 000 metrin korkeudessa. Tarvittiin happimaskit ja lisähapet, että keikka saatiin vedettyä läpi.
Tapasin The Rasmuksen ensimmäisen kerran 1990-luvulla Lepakkoluolassa. Soitin rumpuja bändissä, jota The Rasmus oli lämmittelemässä. Treenasin Lepakossa ja jopa asuin siellä jonkin aikaa.
Vuosien varrella tutustuin ihmisiin ja olin monessa projektissa mukana. Soitin jopa Lepakon viimeisen soinnun, ennen kuin revin sulakkeet taulusta. Siellä oli yhä bändejä treenaamassa, kun purkutraktorit ajoivat pihaan. Mutta hyvin siinä kävi, tilalle saatiin Nosturi.
Olen työskennellyt livemusiikin parissa monissa eri rooleissa: tuotantopäällikkönä, stage managerina, tour managerina, teknikkona, muusikkona ja konsulttina – missä tahansa tehtävässä, jossa minua milloinkin tarvitaan.
Maadoittava voima
Olin pitkään vähän sellainen yksinäinen susi. Vuonna 2023 perustin tuotantoyhtiö Flat Push Productionin, jossa on mukana hieno joukko livemusiikkialan huippuammattilaisia.
Olen aina tehnyt musiikkia myös itse. Minulla oli parhaimmillaan neljä bändiä. Elin kalenterihelvetissä: mitkä kamat ehtivät mihinkin, missä soitetaan ja koska levytetään.
Niistä ajoista kumpuaa perusasenne, että asiat laitetaan onnistumaan tavalla tai toisella. Tapahtumateollisuudessa pystytään toteuttamaan mahdottomilta näyttäviä projekteja siksi, että siellä työskentelevät ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.
Tein 20 vuotta Pori Jazzia, jossa esiintyivät tuolloin esimerkiksi James Brown, Herbie Hancock ja Stevie Wonder. Kun on ollut näissä tilanteissa nuoresta pojasta ties keiden maailmantähtien kanssa, on oppinut pysymään rauhallisena ja jopa naureskelemaan, että ”helvetti, kävikin tällainen”. Rauhallisuus auttaa purkamaan jännitettä.
Minulle merkityksellisen 1990-luvun yhtyeen Kingston Wallin elossa olevat jäsenet palasivat viime vuonna yhteen ja tekivät vielä yhden kiertueen. Kaikki huipentui Helsingin jäähallissa järjestettyyn viimeiseen konserttiin.
En ollut projektissa aluksi mukana, mutta arvelin, että puhelin saattaa vielä soida.
Ja niinhän se teki. Kun kysyin, mikä roolini on, vastaus oli tulla paikan päälle ja maadoittaa tilannetta. Se oli minusta hienosti sanottu. Kyllä siellä tekemistä riitti, mutta tärkeintä oli läsnäolo.
Varokaa tiikeriä
Kiertue-elämä on kuormittavaa: Nukutaan vähän, lennetään aikavyöhykkeeltä toiselle, joku soittaa kotiin, ja siellä on kaikki päin seiniä. Paine on jatkuvaa. Silloin on tärkeää pitää ryhmä kasassa. Kun ihmisillä on turvallinen ja hyvä olo, rutiinit ja itse tekeminen kyllä hoituvat.
Juokseminen on minulle tapa laskea kierroksia. Juostessa näen ympäristöä ihan eri tavalla. Habarovskissa, Venäjän Kaukoidässä, lähdin juoksemaan Amur-joen rantaa reunustavalle metsäalueelle. Tien reunassa oli liikennemerkki, jossa oli tiikerin kuva ja kyrillisiä kirjaimia. Jatkoin matkaa. Sitten muistin hämärästi sellaisen eläinlajin kuin amurintiikeri. Päätin suunnata takaisin kaupunkiin.
Viime syksynä kiersimme The Rasmuksen kanssa maailmaa. Kävimme esimerkiksi Dubaissa, Uzbekistanissa, Georgiassa ja Meksikossa. Sama paketti toteutettiin aivan absurdeissa olosuhteissa. Sitä avasi sähkökaapin ja huomasi, että kaikki oli kiinni yhdestä ruuvimeisselistä. Jos joku olisi vähän kopauttanut kaappia, koko mökki olisi ollut pimeänä. Siinä mennään aika isolla riskillä.
Kun konsertti lähestyy, ilmassa on aina tiettyä kihelmöintiä, vaikka olisi kuinka kokenut. Vesa-Matti Loirikin oksenteli ennen lavalle nousemista, vaikka oli tehnyt miljoona keikkaa.
Eniten nautin, kun pääsen paikan päälle ja näen lavan rakentuvan silmieni edessä. Työn huuma syntyy siitä hetkestä, kun keikka vedetään läpi, kaikki onnistuu ja elän sen kaiken keskellä. Ei sellaista tunnetta saa mistään muualta.
Matkan varrelta
Luova ratkaisu?
Vastasin 2000-luvun alussa Pori Jazzissa sekä backlinesta että stage managerin tehtävistä. Kun Ike Turner saapui paikalle, ongelmat alkoivat välittömästi. Piano ei kelvannut, ja Ike ilmoitti, ettei hänen bändinsä soita, jos sitä ei vaihdeta. Toinenkaan piano ei kelvannut.
Annoin kahdelle apukädelle ohjeet suomeksi: viekää piano ulos teltasta oikeanpuoleisesta ovesta. Palatkaa hetken kuluttua saman pianon kanssa vasemmanpuoleisesta ovesta.
Sitten kerroin Turnerille, että soitan pari puhelua. Soitin kaverilleni, juttelin hetken niitä näitä suomeksi. Lopulta sama piano kannettiin uudestaan sisään. Ike testasi sitä hetken ja sanoi, että tämä piano on sellainen kuin pitääkin.
Tiukka paikka?
Toimin viime kesänä Ultra Bran stadionkonserteissa teknisenä tuottajana. Normaalisti tämän kokoluokan tuotannoissa on taustalla valmiiksi rasvattu organisaatio, joka siirtyy stadionilta toiselle. Nyt kaikki rakennettiin nollasta.
Projektissa oli uhkia, joita ei voi hallita, kuten Suomen kesä. Normaalisti jos on kylmä tai märkää, show voidaan viedä läpi, kunhan laitteet suojataan. Mutta kun mukana on viuluja, flyygeli ja puhaltimia, kylmyys vaikuttaa pahasti vireeseen tai jopa tuhoaa arvosoittimet.
’Hot Line’ meteorologian laitokselle kävi kuumana, vaikka yritin ulospäin näyttää rauhalliselta. Lopulta säästyimme pahimmalta vesisateelta, mutta oli hirveän kylmä.
Raskas kokemus?
HIMin viimeinen kiertue oli poikkeuksellinen kokemus. Olen nähnyt HIMin matkan aivan alkuajoista lähtien, ensimmäisistä keikoista saakka. Olimme osa samaa kaveripiiriä.
Kun teini-iässä perustettu yhtye tekee kansainvälisen läpimurron ja kasvaa vuosikymmenten mittaiseksi uraksi, sen alasajo on valtava prosessi. Se ei ole vain bändin loppu, vaan asiaan liittyy useita henkisiä ”avioeroja”, identiteettien uudelleenrakentamista ja kysymyksiä siitä, mitä kukin tekee seuraavaksi. Tällaisessa tilanteessa käydään läpi valtava määrä tunteita.
Kari Reini
- Perustaja, osakas ja tuotantopäällikkö, Flat Push Production
- Töissä: Työskennellyt livemusiikin parissa 30 vuotta muun muassa tuotantopäällikkönä, stage managerina, tour managerina, teknikkona, muusikkona ja konsulttina.
- Vapaalla: Laulaa, soittaa kitaraa ja säveltää Kilómetros-bändissään, harrastaa kestävyysjuoksua.
- Kotona: Jakaa aikansa Helsingin ja Malagan välillä. Perheeseen kuuluu vaimo, kaksi tytärtä ja kolme koiraa.
Lue myös: Gasellit muistelee kummia keikkoja – ”Äänimies sammui biljardipöydän alle”
