Onko suomalaisen saatava Suomessa palvelua äidinkielellään? Kiihkeimpien kielipauhaajien puheista saa sen kuvan, että yhdessäkään helsinkiläisessä ravintolassa ei puhuta enää suomea.
Minun kokemukseni on erilainen. Haastattelen usein ravintola-alan maahanmuuttajia, ja varsinkin omissa perheyrityksissään työskentelevät yrittävät kovasti oppia kieltä. He eivät välttämättä osaa eritellä sielunelämäänsä kovin syvällisesti suomeksi, mutta työn vaatima sanasto on hallussa.
Sen sijaan ylemmän keskiluokan suosimissa ylikansallisissa ketjuissa työskentelevät ulkomaalaiset vaihtavat kielen nopeasti englantiin. He ovat ihmisiä, joita ei määritellä ”mamuiksi”, vaan ”vaihtareiksi” tai ”expateiksi”. He puhuvat englantia, koska se on globaalin akateemisen maailman kieli. Duunaritaustainen aasialainen puhuu usein rohkeammin suomea kuin yliopiston ohella baristakeikkaa heittävä australialainen.
Syyttävä sormeni ei kuitenkaan osoita vain ylikansallisiin kahviloihin. Se osoittaa yrityksiin, joihin työllistytään opintojen ja baristahommien jälkeen. It-firmoihin, tekniikkajätteihin, peliteollisuuteen. Näillä aloilla englanti on usein yrityksen virallinen kieli. Palaverit saatetaan käydä englanniksi jopa silloin, kun paikalla ei ole ainuttakaan ulkomaalaista.
Olin pr-tilaisuudessa, jonka yleisössä istui nelisenkymmentä suomalaista. Suuren suomalaisen teollisuusyrityksen johto oli kertomassa meille merenkulkutekniikasta. Ainoa salissa ollut ulkomaalainen oli yrityksen toinen edustaja, jolle aihe oli tuttu. Hänen suomalainen kollegansa päätti kuitenkin pitää puheenvuoronsa englanniksi, koska se on yrityksen kieli.
Kuuntelimme puoli tuntia teknistä erikoissanastoa, jota en ymmärtäisi kunnolla edes suomeksi. Jopa yleisössä ollut tekniikan alan median toimittaja oli pihalla. Surkuhupaisinta oli se, että yleisön piti esittää kysymykset englanniksi. Siis suomalaisten suomalaiselle.
Tilanne oli epätodellinen ja koominen. Tilaisuuden jälkeen kysyimme, saisimmeko sähköpostilla esityksen kalvot, jotta voisimme selvittää rauhassa, mistä on kyse. Se järjestyi, mutta materiaali oli tietenkin englanniksi.
Pari päivää tilaisuuden jälkeen kävin tamperelaisessa lukiossa tekemässä jutun kieliopinnoista. Rehtori kertoi, että kieltenopiskelu oli vähentynyt jopa tässä kansainvälisessä koulussa. Viime vuosikymmenellä kovalla innolla aloitettu kiinanopetus loppunee lähitulevaisuudessa, koska opiskelijoita ei ole tarpeeksi. Miksi vaivautua, kun englanti on maailmankieli ja tekoäly hoitaa loput?
Kun todellisuus on tämä, tuntuu marmatus ravintola-alan maahanmuuttajien kielitaidosta kohtuuttomalta. Janoamme Suomeen rahaa tuovia moniosaajia, mutta emme vaadi heiltä laajaa kielitaitoa, itsestämme puhumattakaan. Mitä moniosaamista tällainen henkinen laiskuus on?
Ei, suomen kielen rapautuminen ei ole lähipizzerian Alin vika. Syyllisiä ovat täydellisellä jenkkiaksentilla small talkaavat milleniaalit ja zetat, jotka eivät jaksa miettiä suomenkielisiä synonyymejä ”glow upille” ja ”mindsetille”. Syyllisiä ovat ennen kaikkea suuryritysten viisikymppiset Antit, Jormat ja Matit, jotka hehkuttavat, että ”tis is a kreit soluusson”, eikä kukaan yleisössä uskalla sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita.
Kirjoittaja on kuutta kieltä joten kuten puhuva vapaa toimittaja, joka osaa tilata kaljaa kiinaksi.
Lue myös: Pääkirjoitus: Voiko suomalainen ravintola palvella vain englanniksi?
Lue myös: Kommentti: Se, miten työntekijä saatetaan ulos, kertoo työpaikasta paljon
