Kirjoittaja on ravintolayrittäjä, joka toimii palveluliiketoiminnan lehtorina ja asiantuntijana Jyväskylän ammattikorkeakoulussa.
Olin eräänä iltana keittämässä ravintoloitsijakollegani kanssa jälleen kyyneleistämme soppaa lounaaksi. Suomalaisten kuluttajien pankkitileillä ei ole ollut koskaan näin paljon rahaa, ja samaan aikaan ravintolat eivät ole koskaan olleet näin tyhjiä – kaupunkien keskustoista puhumattakaan.
Rakas kotikylämme on kuin aavekaupunki, vieläpä viikonloppuna ja prime-timen aikaan. Piti oikein hieraista silmiä, että elämmekö koronan vuotta 2020 vai kenties jotakin muuta uusintaa jostakin upeista viime vuosista. Mutta oikea vastaus on kuitenkin se, että ajan rakenne ei ole muuttunut, vaan liiketoiminnassamme ei ole mitään järkeä. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään järkeä, että meidän työtämme kutsutaan liiketoiminnaksi.
Mitä enemmän asiaa tarkastelee, vastaan tulee sama päätelmä: ravintola-ala Suomessa täyttää miltei kaikki non-profit-organisaation määritelmät*. Tarkastellaanpa näitä vaiheittain.
1. Voitontavoittelemattomuus
Non-profit-organisaatiot eivät voi jakaa voittoja omistajilleen, hallituksen jäsenilleen tai muillekaan yksilöille. Tähän emme ole syyllistyneet omassa yrityksessämme vuosiin. Kovemmissa anniskeluravintoloissa käyttökate pyörii noin 3–4 prosentin välillä, josta rahoitetaan toiminnan tulevaisuus ja kehitys. Takarivissä muutama start-up bro saattoi juuri vähän tirskahtaa.
2. Yksityisoikeudellisuus
Vaikka non-profit-organisaatiot saattavat suorittaa julkisia palveluita, ne ovat institutionaalisesti irrallaan valtiosta. Mehän ravintoloitsijoina suoritamme yhtä Suomen tärkeimmistä julkisista palveluista: kansalaisten pitämistä selvin päin! Kellekään ei ole jaettu näin paljon vastuuta (eli neuvostotermein valvontaa) suomalaisten terveyden ja hyvinvoinnin varmistamisesta, ja sanon näin tietäen, että meillä on asia nimeltä hyvinvointialueet. Ravintolat ovat edelleen ainoa yksityinen liiketoiminnan ala, joka toimii sosiaali- ja terveysministeriön – ei työ- ja elinkeinoministeriön – valvonnassa. Ruoan ja etyylialkoholin myyminen kun Suomessa ei ole liiketoimintaa, vaan kansanterveyskysymys.
3. Itsehallinnollisuus
Non-profit-organisaatioilla on omat sisäiset prosessinsa, eikä niitä ohjata ulkopuolelta. Toden totta, me saamme tehdä kaikki omaa liiketoimintaamme koskevat päätökset täysin itsenäisesti. Paitsi jos kyse on anniskeluajasta, anniskelun paikasta, ulosmyynnistä, ulkoisten tapahtumien järjestämisestä, verkkokaupasta tai ydintuotteemme markkinoinnista.
4. Vapaaehtoisuus
Kuuluminen non-profit-organisaatioon tai sen toimintaan osallistuminen ei ole pakollista. Iso osa työstä tapahtuu vapaaehtoisuuteen perustuen ja non-profiteissa on pääosin pieni määrä täysaikaisia työntekijöitä. Hetkonen, tulinko juuri kuvailleeksi koko Mara-alan työntekijärakenteen ja palvelualan työnteon hengen? Palataanpa tähän vielä myöhemmin.
5. Organisoituneisuus
Non-profit-organisaatiolla on oltava formaalinen rakenne. Aivan kuten kaikilla muillakin Suomessa rekisteröitävillä yrityksillä. Minä olen kahden hengen yrityksessämme muistaakseni toimialajohtaja ja kollegani on hallituksen puheenjohtaja. Helmikuisena maanantai-iltapäivänä sillä ei tunnu olevan hirveästi merkitystä.
—
Jos suomalaisella ravintolayrityksellä on enemmän tekemistä non-profit-organisaation kuin ihan oikean liiketoiminnan kanssa, eikö meitä voisi alkaa vihdoin myös kohdella niin? Mitäpä jos valtion meille asettaman valvonnan ja vastuun mukana tulisi myös tätä valvontatehtävää tukeva rahoitus? Mehän suoritamme päivittäin erittäin tärkeää valtiollista julkista palvelua – pidämme kansalaiset elossa – koska ilmeisesti suomalaisella kansalaisella ei ole itsekontrollia tai välineitä ajatella itse.
Yhden kaljun ja yhden oranssin herrasmiehen puuhien seurauksena tulevaisuustutkimuksessamme ja yleisestikin on alettu puhumaan huoltovarmuudesta. Että onko meillä sitä vai ei, ja millä mallilla huoltovarmuutemme on. Jotkin ihan itse eduskuntaan äänestämämme ihmiset ovat jopa olleet sitä mieltä, että huoltovarmuuden varmistamisessa ravintoloilla on tärkeä tehtävä. Tällä on perusteltu muun muassa sellaisia aivopieruja, että meidän pitäisi vastaanottaa maksuvälineenä käteistä, vaikka emme halua, tai että artisti ei saisi vaikuttaa siihen, millaista ruokaa hänen keikallaan on tarjolla. Jos meidän liiketoimintamme mainitaan samassa lauseessa huoltovarmuuden kanssa, minä lupaan tässä ja nyt, että sotatilanteessa meidän ravintolastamme saat parhaan sota-ajan Daiquirin ikinä! Ai niin, saattaakin olla, että siinä vaiheessa meidän liiketoimintamme ei olekaan enää valtiollemme niin tärkeää.
Armeijan loppusodasta tutun ”keltaisen valtion” hyökkäystä todellisempi uhka on vielä lähempänä. Mitäpä jos alkaisimme huoltovarmuuden sijaan puhumaan palveluvarmuudesta? Pitäisikö alkaa varmistamaan, että suomalaisissa kaupungeissa ja niiden ulkopuolella on jatkossakin tarjolla palveluita?
Vierailin noin 40 kollegan kanssa vastikään eräässä Suomen sotahistoriallisesti merkittävässä kaupungissa. Oli maanantai-ilta, ja oli nälkä pitkän työpäivän päätteeksi. Valitettavasti kello oli jo yli yhdeksän illalla, joten kaupungin ydinkeskustassa ei ollut yhtäkään ruokaa myyvää palvelua auki. Lue äskeinen lause vielä uudestaan ääneen. Minä ravintolayrittäjänä ymmärrän täysin ne mekanismit, joiden seurauksena pienikokoisessa kaupungissa (tai oikeastaan isoissakaan) ei ole kannattavaa pitää palveluita auki tiettyinä päivinä tiettyjen kellonaikojen jälkeen. Mutta voin myös kertoa, että nälkäisenä turistina ei paljon naurattanut. Söin hotellin minibaarista kaikki sipsit ja suklaapatukat mitä löysin, ja menin nälkäisenä nukkumaan – maassa, jossa on hyvä huoltovarmuus ja korkeatasoinen ravintola-ala. Ja tänne pitäisi vielä houkutella turisteja.
Jos ravintola-alan yritykset eivät kerran ole oikeita yrityksiä, olkoot ne sitten voittoa tavoittelemattomia julkisia palveluita! Ja julkisilla palveluilla on julkinen rahoitus. Ehdotankin seuraavaa: Suomen jokaisen alueen ”Visit alueen-nimi-tähän” -organisaatio alkaa todella pohtimaan, kuinka tärkeää heille on, että tällä alueella on palveluita viikon jokaisena päivänä. Nämä palvelut kilpailutetaan aivan kuten muutkin julkiset hankinnat, ja tarjouskilpailun voittaneille toimijoille annetaan perustoimintaedellytykset varmistava rahoitus. Esimerkiksi takuumyynti riskipäiville. Mikäli ravintola saavuttaa takuumyynnin riskipäivänä (kuten sunnuntai tai maanantai), rahoitusta siltä päivältä ei makseta. Mikäli myynti jää nollatuloksesta vajaaksi, tätä toimintaa rahoitetaan sen päivän osalta puuttuvalla myynnin summalla.
Talouden sopeuttamista kannattavat ihmiset menivät juuri vähän kalpeiksi, mutta niin menin minäkin miettiessäni alamme tulevaisuutta. Tai no jos ollaan rehellisiä, Suomen talouden sopeuttamisesta kiinnostuneet ihmiset eivät lue tätä julkaisua.
Kun kirjoitin aiemmin, että meidän liiketoiminnassamme ei ole mitään järkeä, minä todella tarkoitin sitä. Ravintola-alassa ei ole mitään järkeä, mutta sitäkin enemmän tunnetta. Meidän elämäntehtävämme ei ole valmistaa ruokaa, roudata sitä pöytään tai taikoa oluttuoppeihin täydellisiä vaahtopäitä, vaan meidän elämäntehtävämme on tehdä jonkun päivästä parempi. Sen takia meidän yrityksissämme menevät valot päälle aamuisin. Se on täysin järjenvastainen tehtävä, kun joillakin toisilla aloilla voisi ihan rikastuakin!
Jos meidän vapaaehtoisuuteen perustuva elämäntehtävämme ei muistuta mitään muuta liiketoimintaa eikä muutaman televisiossa esiintyvän start up bro’n mielestä edes ole liiketoimintaa, kauanko meidän pitää vielä leikkiä, että se on mitään muuta kuin sydämestä suoritettavaa non-profitia?
*) Non-profit-organisaatioiden viisi pääominaisuutta määrittelivät Lester M. Salamon ja Helmut K. Anheier vuonna 1997.
