Ravintola-arvostelut kuuluvat median luetuimpiin sisältöihin. Ne voivat nostaa ravintolan kukoistukseen tai pahimmillaan ajaa sen alas. Silti puhumme harvoin siitä, kuka näitä arvioita kirjoittaa, ja millä ammattitaidolla. Ehkä olisi jo aika nostaa kissa pöydälle.

Suomalaisista ravintolakriitikoista Anna-Maija Tanttu ja Anna Paljakka ovat yhä esimerkkejä kirjoittajista, joiden näkemyksiä kuuntelevat niin lukijat kuin ravintoloitsijatkin. Mutta he ovat poikkeuksia.

Suomessa ei käytännössä ole ravintolakriitikoiden ammattikuntaa. Arvioita kirjoittavat eri alustoille niin toimittajat kuin somevaikuttajat, ja kritiikkien taso on kirjavaa. Se pistää miettimään, onko kriitikoilla aina perusymmärrystä gastronomiasta.

Ahkerana ravintolakävijänä sekä ruoasta ja juomasta jotakin ymmärtävänä journalistina huomaan usein, etten tunnista ravintolaa arvion tekstistä. Kun kriitikko kirjoittaa ”pasta ei tarjonnut yllätyksellisyyttä”, mietin, miksi pastan pitäisi ylipäätään yllättää. Eikö sen pitäisi olla hyvää eikä tarjota jatkuvasti taikatemppuja?

Ravintoloita on monen tasoisia, ja niin pitää ollakin. Pikainen lounas, pitkän kaavan illallinen, viinibaarin napostelut ja leffan alle nautittu hampurilainen täyttävät täysin eri tarkoituksia. Miksi siis näyttää siltä, että kaikki arviot kirjoitetaan fine diningin kriteereillä?

ABC:n ravintoloita ei kuulu arvostella Palacen mittareilla eikä toisinpäin. Silti suomalaisissa arvioissa on usein ylhäältä alas katsova sävy, joka tuntuu suunnatun enemmän kirjoittajan egoa kuin lukijan tarpeita varten.

Vuoden 2025 Keskon ravintolatutkimuksen* mukaan lähes puolet suomalaisista ei käy ravintolassa edes kerran kuukaudessa, usein taloudellisista syistä. Saman tutkimuksen mukaan toiveet ravintolakäynniltä vaihtelevat valtavasti. Nuori aikuinen kaveriporukoineen haluaa eri asioita kuin lapsiperhe tai varttuneempi asiakas.

Ravintola-arvostelun ensimmäinen tehtävä on palvella lukijaa, mutta miksi arvostelut siis näyttävät siltä kuin ne olisi suunnattu tietylle, melko kapealle yleisölle?

Kysynkin, tarvitsemmeko Suomeen koulutettuja ravintolakriitikoita tai ammattimaista ruokakritiikin kenttää? Mielestäni tarvitsemme. Ravintolakulttuuri on oma erikoisalansa siinä missä talous tai politiikka, eikä pelkkään omaan makuun ripustautuva kritiikki palvele ketään. Sellaisesta lukija ei opi mitään, ravintola ei kehity, ja arviosta tulee yhden ihmisen päiväkirjamerkintä – ei journalismia.

Jos haluaa kirjoittaa ruoasta, elämyksistä ja ravintolakulttuurista hyvin, niistä täytyy myös ymmärtää jotakin. Tämä ei tarkoita, että kriitikolla pitäisi olla ravintolataustaa, mutta kritiikki pitää osata suhteuttaa ravintolan tyyliin, kohderyhmään ja hintatasoon. Muuten teksti jää pinnalliseksi, irralliseksi ja henkilökohtaiseksi mielipiteeksi, joka ei kerro ravintolasta juuri mitään. Se on yhtä relevanttia kuin henkilökohtaisen talouden kuvaaminen talousartikkelissa: ehkä kiinnostavaa lisätietoa mutta ei asian pihvi. Pun intended.

Lue myös: Kolumni: Miksi ravintola-alaa ei arvosteta?

Lue myös: Kolumni: Vaadin muutosta tapaan, jolla media Suomessa käsittelee ravintolakulttuuria

Lue myös: Kolumni: Miten ylitetään sukupolvien välinen kuilu?